Olen yksin taas ollut vaikka kuinka kauan, talo on ollut hiljainen, luontaantyöntävä. Vaikka kuinka koitan kylvää juuria kasvamaan... ne eivät tänne juurru. Kaipaan taas vapautta kun häkkilintu. Pelkäämpä vain pahoin että jos minut vapautettaoisiin äkillisesti, en osaisi kuitenkaan lentää, ehkä pyrähtäisin pienen ympyrän ja lentäisin takaisin häkkiini. Kyyristelisin aikani kun häveten sitä että osasin lentää. Unissa leijailen kauniiden niittyjen yllä, lämpimässä kevyenä ja vapaana.

Unelmia ja haaveita saa olla, niitä saa toteuttaakin aivan jokainen, jokaiselle on annettu vain tämä elämä, ainutkertainen. Usein vain pelko kahlitsee ja siivet ovat liian pienet lentämään. Liian pienet, tyngät lentämisen puutteesta tai sitten joku on ne saksinut pois...menneisyydessä kenties?

Miten vaikeaa onkaan lentoon lähteminen...

Tässä talossa ei ole elämää, on vain hiljaisuuden askeleet jotka vain minä kuulen.........